torstai 11. helmikuuta 2016

Hetken mielettömyys

Aloitan tunnustuksella: minä olen kontrollifriikki. En enää nykyään läheskään niin paha kuin aiemmin, mutta silti. Minun on vaikea päästää irti tietoisesta ajattelusta, heittäytyä, antautua.

Siinä missä ratsastuksessa tietoinen mieli oli ainakin jossain määrin hyväkin asia, tanssin se pilaa auttamatta. Tottakai ratsastuskin parhaimmillaan on siinä hehkuvassa flow'ssa leijumista; minun taidoillani se oli sitä niinä ohikiitävinä sekunteina, jolloin sekä hevosella että minulla oli hyvä päivä ja onnistuin löytämään yhteyden meihin molempiin. Muu aika piti keskittyä ajattelemaan sitä, mitä haluaa. Ei sitä, miten laiskalta, vinolta tai tahdittomalta hevonen tuntui – vaan sitä, miltä halusi sen tuntuvan.

Tanssissa se ei toimi noin. Ei ainakaan minun kohdallani.

Ei saisi ajatella mitään. Pitäisi vaan osata olla. Ottaa vastaan se, mitä pari ja musiikki antaa – ja vastata siihen sillä, mitä oma keho ja alitajunta haluaa ja osaa tuottaa.

Jokaisella tietoisella ajatuksella rakennan kivi kiveltä muuria, joka estää minua kuulemasta. Tuntemasta.

Tanssissa kehittyminen on ehkä hitusen nopeampaa kuin ratsastuksessa. (Ehkä ihan siitä käytännön erosta johtuen, että on paljon mahdollisempaa päästä tanssimaan kuin ratsastamaan vaikka 20 tuntia viikossa.) Mutta tuntuu siltä, että tekniikka kehittyy valovuosia nopeammin kuin mieli. Tai pitäisikö sanoa mielettömyys? ;)

Kuitenkin puolentoista vuoden aktiivisen harrastamisen jälkeen on lohdullista huomata, että voi jo välillä elää jopa kokonaisen kappaleen mittaisen hetken ilman tietoisen mielen härkkimistä. Näitä on nyt ehtinyt kertyä jo peräti kaksi. Ja lisäksi tietysti useita, upeita lyhyempiä pätkiä, jotka ovat sitten rikkoontuneet syystä tai toisesta (usein esimerkiksi siitä, että vieressä tanssiva pari ujosti hipaisee mun käsivartta – niin on herkässä vielä se mielettömyys).

Jännä ilmiö näissä kahdessa kokemuksessa on se jonkinlaisen transsin tunne. Tiedän kyllä jälkeenpäin, minkä kappaleen tahtiin on tanssittu ja kenen kanssa, mutta en muista tanssista mitään yksityiskohtia. Siis teknisessä/askelmielessä. Muistan tunnelman, hyvän olon, kosketuksen ja sen huikean yhteyden kokemuksen, jota tunnen itseeni, lattiaan, pariini, musiikkiin – johonkin jota paremman sanan puutteessa nimitän vaikka kaikkeudeksi. Miten voikin samaan aikaan tuntea olevansa niin konkreettisesti kiinni lattiassa ja tavallaan ei yhtään?

Eilen se voimaannuttava, huumaava yhteys syntyi tämän soidessa: