lauantai 16. huhtikuuta 2016

Viesti Universumilta

Varmasti on ihmisiä, jotka osaavat elää ilman, että sitä tarvitsee minkään kriisin kautta opetella. Minä en ollut yksi heistä.

En osannut. Ajatukseni kohdistuivat enemmän tulevaan tai menneeseen ja huomattavasti vähemmän meneillään olevaan hetkeen. Olin huolissani tai unelmoin jostain tulevasta tai podin syyllisyyttä tai makustelin jotain mennyttä. Tarvitsin herätyksen ja sellaisen sain.

Työterveyshuollon rutiinitarkastuksessa yksi maksa-arvoni oli koholla. Sitä seurattiin ensin useamman kuukauden ajan - ja samalla minua kuulusteltiin alkoholinkäytöstäni, koska kyseessä oli arvo, joka yleensä reagoi pitkäaikaiseen, runsaaseen alkoholinkäyttöön.

Kun arvo pysyi seurannasta toiseen sitkeästi koholla, sain lähetteen maksan ultraäänikuvaukseen, jossa todettiin joku varjostuma. Sain lähetteen magneettikuvaan, josta tuli hieman epävarma lausunto todennäköisestä adenoomasta.

Luin kaikki mahdolliset nettijutut maksan adenoomista, mitä onnistuin löytämään. Niitä ei ollut paljon, ei edes englanninkielisillä sivuilla. Mieleeni jäi kolme asiaa (ja nämä eivät ole välttämättä mitään faktoja vaan huolestuneen ihmisen googlailuista mieleen jääneitä juttuja, jotka voivat olla totta tai sitten eivät ole): 1) adenooma voi olla ihan harmiton, 2) suuressa adenomaassa (jollainen minulla oletettavasti oli) on repeämisen riski, joten se saatetaan ennaltaehkäisevästi leikata ja 3) osa adenoomadiagnooseista oli myöhemmin muuttunut diagnoosiksi pahalaatuisesta kasvaimesta.

Päivä jolloin sain lausunnon magneettikuvista muutti hetkellisesti maailmani aika dramaattisesti. Olin aina pitänyt itseäni sellaisena perusterveenä, pystyvänä, toimivana ihmisenä. Nyt noista adenoomavaihtoehdoista mieltäni painoi erityisesti leikkauksen mahdollisuus. Kaikki tieto, mitä löysin maksaleikkauksista, liittyi pitkään ja raskaaseen toipumiseen.

Se, että mahdollinen vuoden toipilasaika huoletti minua enemmän kuin mahdollisuus pahalaatuisesta kasvaimesta, kertonee jotain perusoptimistisesta luonteestani. Vaikka se ajatus välillä mielessäni kävikin, ei se kuitenkaan tuntunut todennäköiseltä. Järkeilin, että jos olisi niin iso pahalaatuinen kasvain maksassa, niin kai jotenkin tuntisin itseni sairaaksi.

Adenoomakuvien kanssa kävin Kirurgisen sairaalan maksaspesialistin juttusilla ja siellä jo vähän sivuttiin mahdollista leikkausta. Aloin henkisesti valmistautua siihen, että elämä muuttuisi ainakin joksikin aikaa täysin.

Sinä yönä, kun täytin 33 vuotta istuin alakerran sohvalla lukemassa erilaisia keskustelupalstoja, lääketieteellisiä julkaisuja ja itkeä pillitin kohtaloani. Jostain oltiin silloisen mieheni kanssa onnistuttu saamaan vielä riitakin aikaiseksi, enkä ole monesti tuntenut oloani yhtä yksinäiseksi.

Kuukauden verran sain kärvistellä ennen kuin sain postia. Ensimmäiset magneettikuvat oli otettu yksityisellä ja ne olivat hieman epäselvät, joten Kirurgisen sairaalan asiantuntijat halusivat lähettää minut vielä toiseen magneettikuvaan. Samalla otettiin kaikki mahdolliset labrakokeet tuumorimarkkerit mukaan lukien.

*****

Edellä olevaa tekstiä aloin kirjoittaa maaliskuun alussa. Se jäi kesken, koska sairastuin aika vakavasti. Tekstin tarkoitus oli kertoa, miten kiitollinen olen siitä, että sairauden uhka opetti minut pikkuhiljaa elämään enemmän ja keskittymään paremmin siihen, mikä on olennaista.

Ilmeisesti Universumi oli kuitenkin sitä mieltä, että olen oppimisen polullani vasta ottamassa niitä haparoivia ensiaskeleita.

torstai 11. helmikuuta 2016

Hetken mielettömyys

Aloitan tunnustuksella: minä olen kontrollifriikki. En enää nykyään läheskään niin paha kuin aiemmin, mutta silti. Minun on vaikea päästää irti tietoisesta ajattelusta, heittäytyä, antautua.

Siinä missä ratsastuksessa tietoinen mieli oli ainakin jossain määrin hyväkin asia, tanssin se pilaa auttamatta. Tottakai ratsastuskin parhaimmillaan on siinä hehkuvassa flow'ssa leijumista; minun taidoillani se oli sitä niinä ohikiitävinä sekunteina, jolloin sekä hevosella että minulla oli hyvä päivä ja onnistuin löytämään yhteyden meihin molempiin. Muu aika piti keskittyä ajattelemaan sitä, mitä haluaa. Ei sitä, miten laiskalta, vinolta tai tahdittomalta hevonen tuntui – vaan sitä, miltä halusi sen tuntuvan.

Tanssissa se ei toimi noin. Ei ainakaan minun kohdallani.

Ei saisi ajatella mitään. Pitäisi vaan osata olla. Ottaa vastaan se, mitä pari ja musiikki antaa – ja vastata siihen sillä, mitä oma keho ja alitajunta haluaa ja osaa tuottaa.

Jokaisella tietoisella ajatuksella rakennan kivi kiveltä muuria, joka estää minua kuulemasta. Tuntemasta.

Tanssissa kehittyminen on ehkä hitusen nopeampaa kuin ratsastuksessa. (Ehkä ihan siitä käytännön erosta johtuen, että on paljon mahdollisempaa päästä tanssimaan kuin ratsastamaan vaikka 20 tuntia viikossa.) Mutta tuntuu siltä, että tekniikka kehittyy valovuosia nopeammin kuin mieli. Tai pitäisikö sanoa mielettömyys? ;)

Kuitenkin puolentoista vuoden aktiivisen harrastamisen jälkeen on lohdullista huomata, että voi jo välillä elää jopa kokonaisen kappaleen mittaisen hetken ilman tietoisen mielen härkkimistä. Näitä on nyt ehtinyt kertyä jo peräti kaksi. Ja lisäksi tietysti useita, upeita lyhyempiä pätkiä, jotka ovat sitten rikkoontuneet syystä tai toisesta (usein esimerkiksi siitä, että vieressä tanssiva pari ujosti hipaisee mun käsivartta – niin on herkässä vielä se mielettömyys).

Jännä ilmiö näissä kahdessa kokemuksessa on se jonkinlaisen transsin tunne. Tiedän kyllä jälkeenpäin, minkä kappaleen tahtiin on tanssittu ja kenen kanssa, mutta en muista tanssista mitään yksityiskohtia. Siis teknisessä/askelmielessä. Muistan tunnelman, hyvän olon, kosketuksen ja sen huikean yhteyden kokemuksen, jota tunnen itseeni, lattiaan, pariini, musiikkiin – johonkin jota paremman sanan puutteessa nimitän vaikka kaikkeudeksi. Miten voikin samaan aikaan tuntea olevansa niin konkreettisesti kiinni lattiassa ja tavallaan ei yhtään?

Eilen se voimaannuttava, huumaava yhteys syntyi tämän soidessa:

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tanssia, kyyneleitä ja paluu satulaan

Tähän viikkoon mahtui valtava määrä työtunteja, mutta myös ihanan paljon tanssia: maanantaina salsaa ja kizombaa, torstaina salsaa ja argentiinalaista tangoa, lauantaina lisää tangoa ja tänään vielä tangoa ja kizombaa.

Tanssin lisäksi tein kauan pelätyn paluun tallille ja satulaan. Edellisestä ratsastuskerrasta ehti vierähtää viitisen kuukautta. Se on pitkä tauko, kun en kuitenkaan ole mikään pitkän linjan heppatyttö. Paitsi satulaan palaaminen, myös tallille palaaminen pelotti. Kyyneleiltä ei tietenkään voinut välttyä ja viimeiset kaksi kilsaa ennen tallia mietin jo, että turvallisuussyistä olisi pian pakko pysäyttää johonkin tienlaitaan.

Tallilla tuijottelin pitkään sitä Durandon tarhan isoa kiveä, jonka takana se hassu ukkeli usein piilotteli. Ja itkin. Mut niin kai kuuluukin. Jos olen jotain elämästä oppinut niin sen, että parhaat asiat on niitä, jotka tuntuu eniten. Kyyneleistä saa useimmiten olla myös kiitollinen; se kertoo siitä, että saanut kokea jotain sellaista, joka on todella koskettanut.

Ratsastus pelotti, mutta onneksi mukana oli luottokallioni, kokovartalovalmentajani Mia, jonka upealla hevosella sain kunnian ottaa haparoivia puolipidätteitä ja yrittää löytää vähän jotain muutakin kuin sellaista kakathousuissa-etukenoistuntaa. Loppujen lopuksi kokemus ei ollut yhtään niin pelottava kuin maastakäsin kuvittelin. Aika ihanaa.




keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kirjoittamisen palo?

Tänään se sitten tuli. Tietysti kaikista päivistä odottamattommin juuri tänään. Kun on viettänyt ensin 11-tuntisen päivän asiakkaalla, aika pitkälti kirjoittaen, niin mitäpä sitä illalla lopen uupuneena sitten muuta sielu voisikaan janota kuin suoltaa vähän lisää sanoja.

Samaan aikaan kun jokin sisällä pakottaa kirjoittamaan, pitää sanoja puoliksi pakottaa ulos.

Uuden blogin aloittaminen on vaikeaa. Siinä joutuu väkisinkin miettimään sitä vanhaa. Ja sitä, miksi se loppui. Miksi niin moni asia loppui. Ja varmaan jossain vaiheessa myös arvoimaan, oliko se kaiken sen arvoista. Mutta sen arvioinnin aika on joskus paljon myöhemmin. Tai tavallaan elättelen kai toiveita, ettei sitä tarvitse tehdä koskaan. Että lopulta kaikki olisi niin kristallinkirkkaasti hyvin, ettei minkäänlaiselle arvioinnille ole tarvetta eikä perusteluja.

...Tämän enempään minusta ei tänään sittenkään ole. Yllättävän raskasta.

Silti tuntuu keväältä.