sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tanssia, kyyneleitä ja paluu satulaan

Tähän viikkoon mahtui valtava määrä työtunteja, mutta myös ihanan paljon tanssia: maanantaina salsaa ja kizombaa, torstaina salsaa ja argentiinalaista tangoa, lauantaina lisää tangoa ja tänään vielä tangoa ja kizombaa.

Tanssin lisäksi tein kauan pelätyn paluun tallille ja satulaan. Edellisestä ratsastuskerrasta ehti vierähtää viitisen kuukautta. Se on pitkä tauko, kun en kuitenkaan ole mikään pitkän linjan heppatyttö. Paitsi satulaan palaaminen, myös tallille palaaminen pelotti. Kyyneleiltä ei tietenkään voinut välttyä ja viimeiset kaksi kilsaa ennen tallia mietin jo, että turvallisuussyistä olisi pian pakko pysäyttää johonkin tienlaitaan.

Tallilla tuijottelin pitkään sitä Durandon tarhan isoa kiveä, jonka takana se hassu ukkeli usein piilotteli. Ja itkin. Mut niin kai kuuluukin. Jos olen jotain elämästä oppinut niin sen, että parhaat asiat on niitä, jotka tuntuu eniten. Kyyneleistä saa useimmiten olla myös kiitollinen; se kertoo siitä, että saanut kokea jotain sellaista, joka on todella koskettanut.

Ratsastus pelotti, mutta onneksi mukana oli luottokallioni, kokovartalovalmentajani Mia, jonka upealla hevosella sain kunnian ottaa haparoivia puolipidätteitä ja yrittää löytää vähän jotain muutakin kuin sellaista kakathousuissa-etukenoistuntaa. Loppujen lopuksi kokemus ei ollut yhtään niin pelottava kuin maastakäsin kuvittelin. Aika ihanaa.




keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kirjoittamisen palo?

Tänään se sitten tuli. Tietysti kaikista päivistä odottamattommin juuri tänään. Kun on viettänyt ensin 11-tuntisen päivän asiakkaalla, aika pitkälti kirjoittaen, niin mitäpä sitä illalla lopen uupuneena sitten muuta sielu voisikaan janota kuin suoltaa vähän lisää sanoja.

Samaan aikaan kun jokin sisällä pakottaa kirjoittamaan, pitää sanoja puoliksi pakottaa ulos.

Uuden blogin aloittaminen on vaikeaa. Siinä joutuu väkisinkin miettimään sitä vanhaa. Ja sitä, miksi se loppui. Miksi niin moni asia loppui. Ja varmaan jossain vaiheessa myös arvoimaan, oliko se kaiken sen arvoista. Mutta sen arvioinnin aika on joskus paljon myöhemmin. Tai tavallaan elättelen kai toiveita, ettei sitä tarvitse tehdä koskaan. Että lopulta kaikki olisi niin kristallinkirkkaasti hyvin, ettei minkäänlaiselle arvioinnille ole tarvetta eikä perusteluja.

...Tämän enempään minusta ei tänään sittenkään ole. Yllättävän raskasta.

Silti tuntuu keväältä.